Palasin hallille muutaman kerran uudestaan, mutta joka ikinen kerta sama tunne, jonka koin siinä pelissä valtasi minut ja oli lähdettävä kotiin. Olin todella hämmentynyt ja masentunut, koska tuntui siltä, että ilman mitään hyvää syytä peliura oli ohi. Tietenkin oireita alkoi tulla muissakin tilanteissa, esim kun jouduin olemaan ihmisten parissa suljetussa tilassa. Jos niin sanottua pakoreittiä ei ollut, alkoi puntti tutista ja päässä heittää.
Lääkärissä tuli ravattua lähes viikottain, mutta kukaan ei osannut auttaa, ennen kuin eräs tuttava sanoi, että voisiko kyseessä olla paniikkihäiriö. Aika asiantuntijalle, ja todellakin, paniikkihäiriö todettiin syypääksi kaikkiin näihin vaivoihin. Oli todella vaikea uskoa, että kaikki nämä kropan tunteet olivat vain psyykkisiä. Välillä olin varma, että itse viikatemies oli oven takana, mutta kyseessä olikin oman pääni keksimä harha.
Lääkistys päälle sitten. Masennuslääkkeet ovat kuulemma paras hoito tähän tautiin. Ensimmäiset kaksi viikkoa olivat varmaan elämäni pahimmat. Oireet vähintäänki kaksinkertaistuivat, ja vietin sängyssä melkeen koko ajan. Sitten pikkuhiljaa olo alkoi paranemaan ja aloin tuntemaan itseni taas terveeksi. Pystyin jonkun ajan päästä taas tehdä jopa asioita, joita en olisi harkinnutkaan vielä muutama kuukausi sitten.
Mutta ne sivuvaikutukset! Mikään ei tuntunut enää miltään. Ei hymyä, ei naurua, ei itkua, ei surua. Mitä tahansa tapahtuikaan olo oli tasainen. Seksikään ei ollut enää mitenkään ihmeellistä. Ihan ok, ei sen ihmeempää. Ajattelin että ei tässäkään ole mitään mieltä. Mitä järkeä on elää sellaista elämää, jossa mikään ei aiheuta minkäälaista tunnetta.
Lopetin lääkityksen. Olot oli taas aika mielenkiintoiset. Välillä tuntui kuin olisi hyvässä nousuhumalassa, vaikka pisaraakaan alkoholia ei ollut veressä. Välillä taas vanhat paniikkihäiriöt palasivat pahempana kuin koskaan. Tunteet olivat läsnä enemmän kuin ikinä ennen. Aloin lääkitä itseäni enemmän tai vähemmän alkoholilla. Tuli tunne että mikään ei voi pysäyttää minua, kun juon. Paniikkihäiriöistä ei ollut tietoakaan, ja olo oli suuremmoinen. Mutta ne aamut!!
Jossain vaiheessa taas ymmärsin, että nyt ollaan menty metsään ja pahasti. Ei muutakun lääkärin puheille, ja uudestaan lääkitys päälle. Tälläkertaa uusia lääkkeitä, mitä sillon alunperin ei vielä ollut. Erittäin hyvin ovat toimineet tähän päivään asti. Välillä vähän ahdistaa, että joutuu niitä syömään, että säilyttää toimintakyvyn, mutta nämä pillerit eivät ole vieneet muita tunteita pois, vaan pystyn elämään kohtuullisen tasapainoista elämää.
Tässä oli minun tarinani, paljon joutui jättämään poiskin, mutta viesti on varmaakin se, että pitää olla rohkeutta hakea apua, ja rohkeutta voittaa tämä tauti tavalla tai toisella. Kotiin jääminen ei ratkaise mitään, ja elämänlaatu on aivan surkea.
SS
PS. Pelasin vielä yhden kauden 2 divarissa, todistaakseni itselleni, että pystyn siihen!! =)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti